Kun jalkamyllyjen välitysmekanismia saatiin kehitettyä mahdollisti se uuden ratasmyllyn käyttöönoton. Siinä vesi pyörittää kahden laudoista tms. kootun pyöreän puukiekon/-kehän ja niiden väliin sijoitettujen siipiportaiden muodostamaa vesiratasta (vertaa siipirataslaiva). Tässä myllytyypissä akseli ei jatku katkeamattomana jauhinkiveä pyörittäväksi akseliksi (kuten jalkamyllyssä), vaan tehoa on lisätty välitysrattaiden avulla. Tukevan vaakasuoran akselin toiseen päähän on kiinnitetty vesiratas, toiseen päähän hammasratas. Näistä voima ohjataan pienemmän, lyhdyksi nimitetyn rattaan avulla ylemmän myllynkiven rauta-akseliin. Vesirattaassa käytettyjen siipien määrä ja koko on huomattavasti suurempi kuin jalkamyllyssä, joten pyörimisnopeuskin voi olla pienempikin. Ratasmyllyn välitysjärjestelmä tekee siitä jalkamyllyä tehokkaamman, ja sitä voidaan käyttää hitaamminkin virtaavassa vedessä. Paremman tehonsa takia ratasmyllyt olivatkin jalkamyllyjä useammin yhteis- eli lahkomyllyjä sekä vero- eli tullimyllyjä.

Vesirattaan tehoon vaikuttaa veden paine, rattaan suuruus ja asento, siipilautojen koko ja muoto sekä monet muut rakenteelliset ominaisuudet. Tavallisesti ratasmyllyä käytettiin alavedellä, jolloin veden virta ohjattiin rattaan alaosassa sillä hetkellä oleviin poikittaisiin siipilautoihin tai kouruihin. Alavesiratasta harvinaisempi oli ylävesiratasmylly, jossa virtaava vesi ohjattiin lähelle rattaan ylintä mahdollista lakipistettä. Ylävesiratas käyttää alavesiratasta tehokkaammin veden hyödykseen. Viimeksi mainitussa saadaan käyttöön vain veden virtausvoima, kun taas edellisessä on rattaan siivet tehty kourujen muotoon veden pysyttämiseksi mahdollisimman kauan ratasta alaspäin painavana voimana. Ylävesirattaan teho oli sitä parempi mitä suurempi oli vangitun veden määrä eli kourujen vetoisuus ja mitä suurempi rattaan koko. Ylävedellä toimivista myllyistä on mainintoja jo antiikin maailmasta. Suurimmissa antiikin myllyissä saattoi olla 16 vesiratasta, jotka pyörittivät kukin kahta kiviparia. Laitosten kerrotaan tuottaneen parhaimmillaan peräti 28 tonnia jauhoja vuorokaudessa.

Virtaavan veden voimaa hyödyntävä vesiturbiini oli vastaus teollisuuden tarpeeseen löytää uusi voimanlähde. Ensimmäisen, riittävän tehokkaan turbiinin rakensi ranskalainen insinööri vuonna 1834. Ranskasta uusi keksintö levisi nopeasti Eurooppaan korvaamaan sekä alavesiratasmyllyjä että hyödyntämään vuoristojen korkeita vesiputouksia. Suomessa vesiturbiinit tulivat käyttöön 1840-luvulla; tullimyllyjä alettiin varustaa turbiineilla vuodesta 1863 eteenpäin.

Höyry- polttomoottori- ja sähkömylly

Ensimmäiset höyrymyllyt rakennettiin Amerikassa ja Englannissa jo 1700-luvun lopulla. Vanhin englantilainen versio on vuodelta 1784 ja se tunnetaan nimellä Lontoon Albion-mylly. Siinä oli vesirattaan ohelle rakennettu James Wattin höyrykoneen periaatteella toimiva voimanlähde. Höyrymyllyn myötä ei oltu enää riippuvaisia vedestä ja tuulesta, vaan mylly voitiin periaatteessa rakentaa lähes minne tahansa.

Suomessa voimakoneiden aika alkoi 1800-luvun puolivälissä, kun ensimmäiset höyry-koneet rakennettiin. Niiden leviäminen oli kuitenkin hidasta. Ensimmäiset suurmyllyt sijoittuivat viljan ja jauhojen kuljetuksen helppouden vuoksi satamakaupunkeihin, mutta melko pian niitä alettiin rakentamaan myös sisämaahan. Suurmyllyjen myötä käynnistyi myös leipomotoiminta, mikä taas puolestaan nakersi pohjaa kotileipomiselta ja vähensi siten osaltaan kotitarvejauhatusta.

Höyrymyllyjen jälkeen löysi moottorikäyttöinen sähkö- tai traktorimylly tiensä myös talon-poikaistalojen kotitarvemyllyksi: enää ei tarvinnut tehdä pitkiä ja aikaa vieviä myllyreissuja, kun tehokas jauhatuslaite oli omassa pihapiirissä.