Tuulimyllyt

Tuulimyllyt saapuivat Eurooppaan itämailta palanneiden ristiretkeläisten tuliaisina. Ensimmäiset myllyt pystytettiin Ranskaan. Vanhimmat tiedot pohjoismaisesta tuuli-myllystä ovat löytyneet Tanskasta vuodelta 1259. Ensimmäinen tieto suomalaisesta tuulimyllystä on Turun seudulta vuodelta 1463. Myllyveroluettelojen mukaan Suomessa on jo 1580-luvulla ollut satoja tuulimyllyjä. Tuulimyllyjen lukumäärän voimakas lisääntyminen 1800-luvulla selittyy käyttökelpoisten koskien vähenemisellä. Tuulimylly oli tietyssä mielessä käyttökelpoisempi kuin vesimylly: se pyöri tarvittaessa talvellakin, kun taas pieniä puromyllyjä voitiin hyödyntää vain korkean veden aikana. Tuulimylly voitiin myös sijoittaa peltoaukealle tai sen laitaan lähemmäksi talouskeskusta kuin vesimylly. Tuulimyllyihin yhdistetyistä oheislaitteista voidaan pärehöylien lisäksi mainita lankkusaha tai lannoitteeksi käytetyn luujauhon jauhamiseen tarkoitettu luumylly. Teholtaan tuulimyllyt pärjäsivät kohtalaisen hyvin kilpailussa vesimyllyjen kanssa. Jalka- ja harakkamyllyn teho oli n. 5-6 tynnyriä vuorokaudessa. Tehokkaimman tuulimyllytyyppimme, mamsellimyllyn teho ylitti selvästi monen vedellä toimivan ratasmyllyn tehon. Tuulimyllyjen käyttö omaksuttiin maamme sisäosiin hitaasti, eivätkä ne ennättäneet koskaan kunnolla saavuttaa maamme itärajaa, kun jo uusi tekniikka ja uudet voimanlähteet alkoivat syrjäyttää niitä.

Tuulimyllytyypit

Varvasmylly on rakenteeltaan yksinkertaisin ja samalla laajimmalle levinnyt tuulimylly-tyyppimme. Leveärakenteinen mamsellimylly on saanut nimensä 1800-luvulla muodissa olleen naisten leningin ääriviivojen mukaan. Maamme kaupunkien viimeiset käytössä olleet tuulimyllyt olivat kaikki mamsellimyllyjä.

Puro- eli jalkamylly (myös hierin- ja härkinmylly)

Yksinkertaisen vesimyllyn koneiston tärkein osa on vaakasuoraan parruun, sammakko-hirteen tuettu pysty siipitukki, jonka alapäähän on kiinnitetty pystysuoraan asentoon säteittäiset siivet eli härkinlaudat. Vesivirran pyörittämän siipitukin ulkomuodon perusteella koko laitosta on kutsuttu maamme itä- ja pohjoisosissa hierin- tai härkinmyllyksi, sillä siipitukki muistuttaa hahmoltaan entisajan vispilää tai taikinansekoituskeppiä, joilla oli murteissamme nämä nimitykset. Puromyllynimitys on ollut seurausta siitä, että tämä on ollut ainoa myllytyyppi, jonka pyörittämiseen pienenkin padotun puron vesi riitti. Välitys-mekanismin puuttumisen sekä rakenteen yleisen yksinkertaisuuden vuoksi jalkamyllyä onkin pidetty vesimyllytyypeistä vanhimpana.

Ylempi jauhinkivi asennettiin siipitukin akselin yläpäähän ilman minkäänlaista välitys-mekanismia. Padolta ränniä myöten johdettu vesivirta ohjattiin osumaan siipitukin siipiin. Virtaus pyörittää siipiä ja saa samalla akselin yläpäähän kiinnitetyn, ylemmän jauhinkiven pyörimään. Jalkamyllyn kierrosnopeus oli suuri, mutta teho vähäinen verrattuna käytettyyn vesimäärään.

Jauhettavat jyvät kaadettiin jauhinkivien yläpuolelle ripustettuun kartiomaiseen tuuttiin, josta ne valuivat ulkomuotonsa mukaan porsaaksi nimitetyn koveran astian ohjaamana yläkiven silmäreikään ja sitä kautta kivien väliin. Jyvien valumisnopeutta säädettiin porsaaseen kiinnitetyn karistinkepin avulla. Kepin alapää raapi yläkiven rosoista pintaa, tämä tärinä ohjautui kepin välityksellä porsaaseen saaden sen pudottamaan jyviä. Kivien kehyksenä oli matala laatikko, kahna, josta jauhot kerättiin talteen.

Jalkamyllyjä käytettiin viljan jauhatuksen ohella ohratamppimyllynä, luu- ja ruutijauhon sekä nuuskatupakan valmistuksessa, parkki- ja sarkamyllyinä, pellavamyllyinä ja puutyö-koneiden sekä hiomalaitteiden voimanlähteenä. Jalkamylly säilyi lukumääräisesti vallitsevana vesimyllytyyppinä 1900-luvun alkuun asti.

Myllytyyppejä: sivu 2