 |
||
Kauppaa, kaukomatkoja, eränkäyntiä |
||
|
||
Vaikka kivikautisten yhteisöjen piti pakostakin olla varsin omavaraisia, aivan itseriittoisina ei silti muinoinkaan eletty. Kivikautiset yhteydet ja suhteet ilmenevät arkeologisissa löydöissä, joissa on usein esineitä, jotka ovat peräisin vieraista kulttuureista taikka tehtyjä raaka-aineista, joita ei esiinny omassa ympäristössä. Vaikka omavaraisuus olikin elinehto, niin siitä huolimatta jo varhain eri alueiden välille syntyi kaupankäyntiä muistuttavaa tavaran- vaihtoa, joka saattoi olla myös hyvien naapuruussuhteiden ylläpitämiseen tähtäävää lahjojenvaihtoa. Tuontitavaroiden joukossa on tuskin ollut mitään ehdottoman välttämätöntä, mutta osa tuotteista on epäilemättä helpottanut elämää jonkin verran. Esimerkiksi kiviesineiden valmistukseen käytetyistä kivilajeista toiset ovat olleet niin paljon kestävämpiä ja helpommin muokattavia kuin oman asuinympäristön vastineet, että niitä on kannattanut hankkia kaukaakin. Tuontituotteisiin on saattanut myös liittyä tietty ylellisyysarvo. Esineellä tai sen materiaalilla ei siis aina ole ollut käytännön merkitystä, vaan on sen sijaan saattanut kohottaa omistajansa arvovaltaa naapureiden keskuudessa. Arvostettuja ja huomattavien etäisyyksienkin takaa hankittuja tai saapuneita materiaaleja ovat olleet mm. pii, meripihka ja erilaiset liuskekivet (vihreä-, puna- ja sädekiviliuske). Toisaalta myös Suomen alueelta on saatu tuotteita, jotka ovat olleet haluttuja laajoilla alueilla. Tavallisimmin kivikauden ihmiset ovat voineet tarjota omia pyyntituotteitaan vastineeksi tuontitavaroista. Rannikkoalueet ovat kenties käyttäneet hylkeenrasvaa vaihto- tuotteenaan. Kaupankäyntiin ovat myös mahdollisesti kelvanneet hylkeiden nahat ja hirven- ja karhuntaljat. Ainakin myöhempinä aikoina arvostettujen pohjoisen hyvälaatuisten turkisten voisi myös uskoa jo kivikaudella olleen haluttuja Itämeren etelärannikon meripihka-alueillakin. Kivikauden kulkuyhteydet Suomessa poikkesivat melkoisesti nykyisistä, vasta myöhään historiallisella ajalla kehittyneistä teistä ei tuolloin ollut tietoakaan. Kuitenkin on todennäköistä, että esimerkiksi asuinpaikan ja hyvien pyyntialueiden välille kehittyi jo varhain vakituisessa käytössä olleita reittejä, siis polkuja. |
||
| Varmasti kivikaudella osattiin hyödyntää myös eläinten (esim. hirvet) vakiintuneita kulkureittejä (mm. vuotuiskierron varrella) sekä luonnollisia maastomuotoja, kuten monia maammeharjujaksoja. Jo kivikautisten asuinpaikkojen suuri lukumäärä ilmaisee, että ihmiset ovat siirtyneet usein paikasta toiseen. |
|
|
| Asuinpaikkojen sijainti
vesistöjen lähellä viittaa vesillä liikkumiseen. Suomen kansallismaiseman muodostavat
tuhannet järvet sekä lukuisat joet ovat olleet erinomaisia vesireittejä. Kesäiset
kaukomatkat on voitu toteuttaa pääasiassa vesillä liikkuen, toisaalta vesistöt ovat
tarjonneet käyttökelpoisia reittejä myös talvisin. Jäätyneet joet, järvenselät,
suot sekä meren rannikko ovat tarjonneet tasaisia kulkuväyliä, joiden ansiosta
kuljettava matka on lyhentynyt huomattavasti. Sisävesiemme monihaaraisen kulkuverkoston
kautta on päästy Suomenlahdelta Jäämerelle ja Pohjanlahdelta Vienanmerelle; vesillä
liikkumisen ovat katkaisseet vain muutamat, helposti ylitettävät vedenjakajien
maakannakset. Meri-matkat on todennäköisesti taitettu rannikoiden ja saariston
tuntumassa ja varsinkin myrskysäällä vaarallista avomerta lienee vältetty. Kesäaikaan maastossa liikuttiin jalan; kevyitä tavaroita kannettiin esimerkiksinahkasäkissä tai tuohikontissa, raskaita taakkoja voitiin miesvoimin vetää purilaiden tapaisilla laitteilla. Talvikeleillä kulkua helpottamaan on käytetty suksia ja rekiä; rekiä (pit. n. 2-5 m) on toden-näköisesti vedetty niin miesvoimin kuin koira- valjakoillakin. Myös kalastuksen harjoittaminen on edellyttänyt vesikulkuneuvojen olemassaoloa. Lähivesillä on riittänyt muutamasta puunrungosta vitsaksilla, nahkahihnoilla tms. kokoon sidottu lautta eli kopukka. Toinen, yleinen ja edellistä kehittyneempi vesikulkuneuvo on ollut yhdestä puusta, yleensä männystä, koverrettu ruuhi (pit. n. 3-7 m). Sellaisen kovertamiseen sopivia työkaluja ovat olleet esimerkiksi painavat tuurat ja hakut sekä isot kirveet ja kourutaltat. Apuna on käytetty myös tulta, jolla koverrettavaa osaa on hiillytetty. Yhdestä puusta on voitu veistää myös haapioita: ohutseinäiseksi koverrettua ruuhta ulkopuolelta tulella paahtamalla on ollut mahdollista levittää aluksen laitoja niiden väliin asetettujen poikkipuiden avulla. Näin valmistettu palkomainen haapio on ollut leveämpi ja kevyempi kuin pelkästään veistetty ruuhi. |
||
 |
||
