Kuva: Lauri Nautelan museo

Usko tuonpuoleiseen elämään on saanut alkunsa varsin varhain. Jo neanderthalin ihmiset (nykyihmistä edeltänyt rotu; n. 150 000 -  30 000 eKr.) ovat kohdelleet vainajiaan tavalla, joka viittaa käsitykseen kuolemanjälkeisestä elämästä. Kivikaudella vainajia ei yleensä pelätty. Monilla asuinpaikoilla Suomessakin haudat on sijoitettu aivan asumusten välittömään läheisyyteen, toisinaan vielä käytössä olleiden asuntojen alle. Kenties kivi- kauden ihmiset arvelivat hyvien esi-isien pitävän huolta jälki- polvista, ja siitä syystä kuolleiden leposijat olivat läheisessä yhteydessä elävien maailmaan.

Haudat kertovat uskosta tuonpuoleiseen, jonne vainaja on saatettu perinteisten hautausmenojen avustuksella. Jo kivikaudella hautaa pidettiin ilmeisesti tietynlaisena porttina uuteen olotilaan, ja hautauksen yhteydessä toimitetuilla menoilla pyrittiin edistämään vainajan vaellusta toiseen maailmaan. Vainajien mukaan annetut tavarat viittaavat siihen, että heidän uskottiin tarvitsevan niitä myös kuoleman jälkeen. Antimiksi hautoihin asetettiin käyttöesineitä, joista uskottiin olevan hyötyä vainajalle. Haudoista löytyneiden antimien juhlallisuus ja arkiesineiden suhteellinen vähäisyys viittaavat jo kivikaudella uskomukseen elämän helpottumisesta tuonpuoleisessa.

Vanhimmat Suomesta tavatut kivikauden haudat erottuvat maasta ainoastaan heikkoina punaisina laikkuina. Joistakin vanhimmista haudoista on antimina tavattu pyöreitä, sileitä kiviä, joiden merkitys on kuitenkin tuntematon. Varhaisimmilta ajoilta ei muista antimista, kuten luusta, sarvesta tai puusta valmistetuista esineistä tai esim. ruoasta, ole nykypäivään asti säilynyt mitään todisteita.

Tavallinen kampakeraamisen ajan hauta on ollut yksinkertainen maakuoppa, jonne vainaja on laskettu selälleen. Niin vainajan kuin hänen mukaansa annettujen antimienkin päälle on ripoteltu punamultaa. Erityisesti kampakeraamisella ajalla yleinen tapa käyttää punamultaa hautausten yhteydessä palautuu kymmenien vuosituhansien taakse paleoliittiseen kivikauteen (n. 2,5 milj. v. - 10 000 v. eKr.). Jo neanderthalin ihmisten tiedetään käyttäneen punamultaa hautajaismenoissaan. Värijauheen lisäksi ruumis on voinut saada suojakseen myös tuohikatteen tai vaihtoehtoisesti vainaja on saatettu kääriä taljoihin.

Punamultahaudoista löydetty esineistö on yleensä varsin runsasta. Haudoista on käyttöesineiden ohella tavattu mm. meripihka- ja liuskekoruja, jotka ovat koristautumisen lisäksi saattaneet toimia vainajaa pahoilta voimilta suojaavina amuletteina. Antimiksi on annettu myös pyyntiin liittyviä esineitä kuten kaapimia, veitsiä, nuolen- ja keihäänkärkiä sekä kivi-iskoksia. Saviastioita ei haudoista sen sijaan ole löydetty. Ainoa poikkeus tähän säännönmukaisuuteen on Liedon Kukkarkosken kalmistosta löydetty kampakeraaminen saviastia.

Melkein kaikkia Suomen kampakeraamisia hautauksia luonnehtii runsas punamullan käyttö. Punamullan käyttöön vainajan peitteenä liittyy selvästi jokin tarkoitus, jonka tarkempi määrittäminen nykypäivästä käsin on kuitenkin vaikeaa. Yleensä oletetaan, että punaista on pidetty veren eli elämän värinä. Sirottelemalla punamultaa vainajan päälle on kenties haluttu taata hänelle elämän jatkuminen myös kuoleman jälkeen. Punamultaa on saatu maaperän luontaisista esiintymistä, mutta sitä on voitu valmistaa itsekin suo- tai järvimalmia polttamalla. Hautausmenojen lisäksi punamultaa on käytetty myös kalliomaalauksiin sekä mahdollisesti tatuointeihin ja ihon maalaamiseen.

Liedon Kukkarkosken muinaisjäännösalue tunnetaan erityisesti ainutlaatuisista punamultahaudoistaan. Kukkarkoskella on tutkittu kaikkiaan 12 kivikautista hautaa, jotka nykypäivän arkeologisissa kaivauksissa erottuvat maaperässä punertavina, pitkänomaisina laikkuina. Haudoista ei ole säilynyt maanpäällisiä merkkejä. Aikoinaan ne ovat epäilemättä olleet jollakin tavalla merkittyjä, koska hautaukset eivät juurikaan leikkaa toisiaan. Mahdolliset hautapainaumat tai muut merkit ovat aikojen kuluessa tuhoutuneet.

Hautakuopat ovat pituudeltaan n. 2-2,5 metriä ja leveydeltään n. 0,65-1,5 metriä ja ne ovat pääasiassa pohjois-etelä tai luode- kaakkoissuuntaisia. Hautoja ei ole kaivettu kovin syviksi, pohja on keskimäärin noin 40-80 cm:n syvyydellä maanpinnasta. Vainajat lienee asetettu hautoihin selälleen. Hautausasennosta ei ole täyttä varmuutta, sillä haudoista ei ole löytynyt riittävästi luumateriaalia. Varsinaisia arkkuja ei hautauksissa ole käytetty, mutta kolmessa Kukkarkosken haudassa on havaittu merkkejä jonkinlaisesta sisuslaitteesta, mahdollisesti vainaja on ennen hautaamista kääritty taljoihin.

Kukkarkosken hautojen läheisyydestä on löydetty myös liesikiveyksiä, jotka on ilmeisesti rakennettu hautausten yhteydessä. Kiveysten oletetaan liittyneen hautajaisissa pidettyihin seremonioihin. Kukkarkosken kalmiston haudasta nro 1 löytyi 75 meripihkakorua, kaksi piiveistä ja yksi piinuolenkärki; haudasta nro 1a löytyi 50 meripihkakorua, kaksi liuskerengasta, kuusi piinuolenkärkeä, saappaanmuotoinen liuskeveitsi, uurrenuija sekä vatimainen saviastia.

Meripihkakoru(Lauri Nautelan museo)

Testi